Papi

Millainen laulu minusta jää, vai jätänkö jälkeeni mitään?

Jätänkö sävelet hilpeät nää, vai ne joissa kyynelehditään?

- Millainen Laulu Jää, Jari Sillanpää

-------------------------------------------------------------------------------

Papi 

Millenium Collection Out Of Control

14.03.2002 - 25.10.2014

Olen aina saarnannut ihmisille siitä, kuinka poismenneestä läheisestä tehdään pyhimys - oli hän ihminen tai lemmikki. Eikä poismenneen tarvitse välttämättä olla edes läheinen. Mitä ikinä hän tekikään tai kuinka paha hän olikaan, kuoleman jälkeen hänen jokainen tekonsa pyyhitään pois. Hänestä tulee pyhimys. Ei hän tehnyt mitään tahallaan, tuskin mitään oikeasti tapahtui.

      Olen aina paheksunut sitä piirrettä ihmisissä.

Ensimmäisten kuukausien aikana olen kuitenkin huomannut ajattelevani samoin. Olen puhunut Papista kuin sillä ei olisi koskaan ollutkaan sellaisia ongelmia mitä todellisuudessa kätkeytyi sen pienen pääkopan sisään. Ja toisinaan syytän sitä kaikesta, mitä Nori teki pentu- ja teiniaikanaan. Käytän kuitenkin enemmän pyhimysleimaa. Se sopii Papille paremmin. Olihan se pääväriltään valkoinen.

Totuutta on ollut kuitenkin vaikea myöntää, tai edes tajuta.

Olin niin varma, että olisin täysin valmis tulevaan. Uskoin olevani tarpeeksi vahva, että saisin pidäteltyä ne kyyneleet, jotka tulivat esiin jo liian aikaisin. Minä itkin jo kun äiti soitti eläinlääkärille. Äiti itki autotallissa, minä itkin olohuoneessa kunnes siirryin keittiöön ja yritin kasata itseäni. Käskin itseni rauhoittua.
     Itku alkoi uudelleen eläinlääkärin parkkipaikalla. Nostin Papin syliin ja samalla yritin nostaa muurini takaisin pystyyn. Pelkkä vastaanottovirkailijaan katsominen sai minut jälleen itkemään.

Itkin ja itkin.

Itkin itkemästä päästyäni koko toimituksen ajan. Silitin Papin turkkia ja itkin. Ajattelin vain, etten halunnut pojan pelkäävän. Halusin, että kipu menee pois. Ja itkin. Itkin Papia haudatessa, itkin kotimatkalla. Kotona kiusasin itseäni ja katselin vanhoja ja uusia kuvia liian surullisen musiikin tahdissa ja itkin vielä lisää. Nukkumaanmentäessä käperryin Norin kanssa peiton alle, mutten itkenyt. Silittelin Noria hiljaa ja ajattelin, että itkut oli itketty. Olihan meillä vielä Nori.
     Se oli elämäni suurimpia erehdyksiä; kaikkia itkuja ei oltu vielä itketty.

Se totuus, jota en ollut tajunnut myöntää itselleni oli se, etten tuona päivänä ollut tarpeeksi vahva pidätelläkseni kyyneleitäni. Minä olin tarpeeksi vahva näyttääkseni ne.

Ja se toinen, vielä suurempi totuus, mitä eivät edes kaikki usko tänäpäivänäkään on se, että minä rakastin Papia.

Rakastan edelleen.

Ja mistä tiedän sen nyt?

Koska vielä iltaisin, kun en saa unta ja tunnen olevani yksin ja pahasti stressaantunut,
kun Norikaan ei ole lähellä, minä ajattelen Papia.
Hymyilen ja nauran, laitan tietokoneen päälle ja selaan vanhoja kuvia.
Ja itken. Vielä kerran. Mutten viimeistä kertaa.

"Ikävä on ystävä, onneksi muisto kirkas."

-Minä, 15.12.2014